Siipisulkasi, 2016
Viimeisimmän taidenäyttelyni loppumisesta ei ole vielä edes viikkoa. Sen herättämät ajatukset alkavat kuitenkin pikkuhiljaa jäsentyä. Tämän vuoden kevät oli minulle hankala. Liika kiire opiskelun, työharjoittelun ja reppuelämän välillä säntäilyssä sammutti hetkeksi kaiken, mielen ja ruumiin. Kroppa sanoi ei, vaikka järki koetti väittää vastaan. Minä paloin loppuun. En lopullisesti ja lohduttomasti, mutta siinä vaiheessa kun ei kyyneliltään kykene korjaamaan työharjoittelupaikassaan ikkunoita, on järkevämpää ottaa paussi.
Näyttely oli kuitenkin sovittu jo kuukausia ennen kuin moisesta loppuun palamisesta oli aavistusta ja vaikka teki mieli muutamaan otteeseen niin sanotusti jättää leikki kesken ja peruuttaa sovittu, olen ilonen ja tyytyväinen, että en tehnyt niin.
Kun pahin väsymys oli nukuttu pois ja käsiin tarttunut puutarhan mullan tuoksu ja keuhkot saaneet taas hengittää metsää, sateista ja viileää, minä aloin maalata. Ensimmäinen tunne, joka kohotti päätään oli turhautuminen ja epäusko. Olen aiemmin maalannut muunmuassa valosta ja rakkaudesta, ilosta ja auringosta, ja kun sivellin nyt laskeutuikin karkeaan pellavakankaaseen ja synnytti mustanpuhuvan linnunhahmoisen olennon, jota seurasivat luurannot ja pääkallot, ajattelin, etten voisi ikinä ripustaa näitä tuotoksia ihmisten nähtäville. Päädyin punnitsemaan tekojani. Vaihtoehtoina oli, että joko pakottaisin itseni valitsemaan pastellisävyjä ja maalaisin niitä hempeitä maisemia ja olotiloja, joita oletin ihmisten tahtovan nähdä tai purkaisin nyt kerralla sen kaiken mikä minussa oli piilossa, en valehtelisi enkä peittäisi sitä mitä sydän sanoo. Päätin maalata ikäänkuin itselleni, maalata sitä mitä käsi ja mieli johdattivat minua maalaamaan. Niin syntyivät kaikki ne teokset, jotka löysivät tiensä näyttelytilan seiniin tällä kertaa.
Se ei kuitenkaan ollut ihan sillä selvä. Paria päivää ennen avajaisia, kun olin kantanut kaikki valitsemani maalaukset näyttelytilaan ja ripustanut ne tarkan mietinnän jälkeen seinälle paikoilleen eikä sitä tuttua ylpeyden ja ilon tunnetta tuntunut syttyvän, mietin jo, ettei näyttelystä mitään tule. Tuijottelin teoksiani tuntikausia ja mietin pääni puhki, pelkäsin ehkä ihmisten reaktioita, asetin odotuksia, joita en omasta mielestäni kyennyt täyttämään. Koetin keksiä miten pukisin tämänkertaisen maalausprosessin ja sen syyt ja seuraukset edustavaan muotoon. "Miten minä selitän sen, etteivät tämän vuoden taulut ole yhtä kirkkaita kuin edellisvuosien?" Typerä kysymys kun sitä miettii näin jälkikäteen.
Avajaisissa sitten yllätyksekseni avasin suuni ja kerroin sydänpamppaillen minua haastateleville toimittajille kaiken niillä oikeilla sanoilla, joilla pitikin. Ihmisestä ei näe päällepäin mitä sisällä sydämessä, sielussa tai millä sitä haluaakaan kutsua, tapahtuu. Vahvakin ihminen väsyy. Eikä vahvuutta vähennä yhtään se jos on välillä heikko.
Nyt tuntuu siltä, että opin jotain. Opin antamaan itselleni tilaa. Pysähtymään, vaikka siihen ei muka olisi aikaa. Luultavasti joudun oivaltamaan tämän saman vielä useampaan otteeseen uudestaan, mutta sitä odotellessa aioin hengittää tulevaa syksyistä ilmaa, kävellä vielä muutaman kerran aamukasteisella pihanurmikolla ja juoda lakritsiteetä.
Tapahtuiko tämä maalaamalla, perhettään halaamalla vai viettämällä aikaa niiden kanssa, joista eniten saa voimaa?Yhtä kaikki. Usein helpottaa kun puhuu asioista niiden oikeilla nimillä.
Ne ihmiset muuten, ne, jotka näyttelyssä kävivät. Niistä useampi uskaltautui kertomaan omista kokemuksistaan. Samaistuivat jopa. Eikä kyyneleiltäkään vältytty.
Kiitos tämän kesän näyttelystä kävijöille!
Ihanaa loppukesää ja alkavaa syksyä!
~Anna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti